Meinasin ensin kirjottaa tän toisen postauksen alkuun, mutta olikin niin paljon sanottavaa, että laitettakoon erilliseen päivitykseen.
Ei oo tullut pitkään aikaan tänne kirjoteltua. Ei vaan yksinkertasesti jaksanut työpäivien jälkeen enää yhtään istua koneella. Mutta kuukaus sitten jäin työttömäksi, niin ehkä nyt... Huomasin nimittäin sellasen jutun että mulla ei oo enää mitään ohjeita tallessa (ei neulonta, eikä leivonta), sen jälkeen kun oon niitä tänne lopettanu kirjottamasta. Mulla on vaan yks läjä epämääräisiä papereita, joissa on mittoja "100g margariini, 1dl sokeri" jne., ja toinen läjä missä on merkintöjä "40s 20k, 19k, 17k, 38k", hyvin selviä leivonta- ja neuleohjeita siis. Yritänpä siis laittaa niitä taas tänne ylös, niin pysyis järjestyksessä. Kun kirjottaa "toiselle" tulee kirjotettua vähän selkeämpiä ohjeita kun itselle.
Pieni tilanne päivitys. Mummoni kuoli syksyllä 2013, jäi tyhjä omakotitalo Hankasalmelle. 2014 helmikuussa erosin avomiehestäni, muutin yksiöön, tutkiskelin itseäni ja mitä haluan tehdä. Ajattelin että sinne tyhjän talon isolle pihallehan olisi kiva laittaa kasvimaa, isän kanssa se sitten toteutettiin. Juhannuksena tulin sitten kisujen kanssa tänne lomailemaan ja kasvimaata hoitamaan. Ja sille tielle jäin. Sen jälkeen taisin kaupunkiyksiössäni viettää yhden yön. Kuljin kesän täältä töihin Jyväskylään. Työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin kyykin ja kuokin yksin pihalla ja sieltä kaaduin suoraan sänkyyn. En tuntenut täältä oikeastaan ketään, setäni piipahti pari kertaa pihalla. Kaupan tädin, bussikuskin ja naapurien kanssa vaihdoin sanan silloin tällöin. Mitä lähemmäs syksy tuli, sitä enemmän ajatus kaupunkiin palaamisesta ahdisti.
Onneksi asiat kääntyi hyvin ja elokuun 2014 lopulla muutin tähän omakotitaloon virallisesti. Syyskuussa uskaltauduin (kerkesin) vihdoin paikalliseen baariin, ja siitä pikkuhiljaa sitten tutustuin paikallisiin ihmisiin ja uutena vuotena tapasin myös niin ihanan miehen, että hänen vuoksi oli pakko riskeerata oma mielenrauha ja ihana yksinäisyys. Samalla rakastuin ylipäätään kaikkeen täällä. Siihen, kun työmatkalla nään lehmiä. Siihen, kuinka kaikki todella muuttuu vuodenaikojen mukaan. Siihen, että ihmiset on uteliaita ja aidosti kiinnostuneita toisten asioista (niin hyvässä kuin pahassa). Siihen että täällä mulla on koko ajan tekemistä. Siihen että täällä pystyn vihdoin hengittämään.
Kertaakaan en oo katunut tänne muuttoa. En edes silloin, kun vielä bussilla kulkiessa työmatkaan kului 1h 15min suuntaansa. En silloin, kun talvisen viikonloppumatkan jälkeen talo on kuin jääkaappi ja uuni yskii savua sisään. En silloin, kun sisällä on hämähäkit, muurahaiset ja ampiaiset sulassa sovussa. En kertaakaan, en ohikiitävää hetkeäkään. Sen sijaan monesti oon havahtunut pakahduttavaan onnen tunteeseen. Toivottavasti en täältä joudu koskaan lähtemään. En tiedä voiko maailmassa olla parempaa paikkaa.
