Aamumörköjä

Jokainen meistä varmaan tietää ne ihmiset, joille aamu on päivän kurjinta aikaa. Ne on niitä ihmisiä, jotka torkuttaa viimeseen asti. Ne on niitä, jotka silmät ristissä taistelee aamurutiinit läpi. Niitä, jotka nappaa äkkiä leipäpalan suuhunsa, jotka unohtaa puhelimen ja avaimet kotiin väsymyksessään, jotka jöröttää bussipysäkillä nytkit mustan takkinsa taskuissa, jotka torkahtaa aamuruuhkassa, jotka huomaa työpaikalla pukeneensa paidan väärin päin, jotka herää vasta kolmannen kahvikupin jälkeen... Kuuluin ennen ihan sata prosenttisesti näihin aamumörköihin. Vaan en enää.

Oon jo reilun vuoden heränny viikonloppusinkin reilusti ennen puolta päivää. Mutta nyt oon jo lähes järkyttynyt. Herään aamusin pirteenä (arkenakin), joskus jopa ennen herätyskelloa. Aamut ei oo enää kaaosta, kerkeen bussiin ihan juoksematta ja kiroilematta. Kerkeen syödä aamuisin kunnon aamupalan kahveineen ja puuroineen. (Kyllä, syön myös puuroa!) Ja ennen kaikkea: Mä NAUTIN aamuista! Nautin siitä rauhasta, kun on vielä ihan hiljaista, vaan kissat hurisee jaloissa. Nautin niistä uuden päivän ensi hetkistä, kun kaikki on vielä edessä. Saan olla vähän hidas, se on aamulla sallittua. Nautin jopa siitä, kun peiton alta noustua iho menee kylmästä kananlihalle.

Aamulla ainut kurja asia on vaan ne aamumöröt. Kipitän aamusin hymy huulilla vaaleanpunaiset lapaset viuhtoen bussipysäkille, ja siellä ne odottaa mua. Se on kun isku vasten kasvoja, mutta kailotan silti kuskille hyvät huomenet ja hyppään kyytiin. Möröille en mun ihania aamuja luovuta.